Yksinäinen uroshirvi jolkutteli iltalenkkiään ennen iltatoimiaan ja yöpuulle paneutumistaan. Päivän se oli lymyillyt pusikoissa ja yrittänyt piilotella itseään punaliivisten otusten joukkiolta, jonka hirvi mielessään yhdisti parin päivän takaiseen traagiseen näytelmään, jossa hirven puoliso oli yllättäen lyyhistynyt maahan ja verta keuhkoistaan korskuen lopulta kirmannut ikuisen vihreisiin metsiin.

Hirvi oli tapauksen jälkeen pohdiskellut mielessään tuota tapausta ja yrittänyt ymmärtää, mitä tuona karmeana hetkenä oli tapahtunut. Jotenkin se kykeni yhdistämään noihin elämänsä toistaiseksi karmeimpiin hetkiin tuon punapukuisen joukkion ja pari korvia vihlovaa pamausta. – Silloin lähellä jysähti! Hirvi jähmettyi liikkumattomammaksi kuin viereinen kivipaasi ja sen silmissä alkoi pyöriä kauhuelokuva, joka oli suorastaan hirveä. Siinä vilisi pikakelauksena lähipäivien karmaisevat tapahtumat hidastuen loppukohtauksen osalta piinaavaksi nähtäväksi. Hirven verkkokalvoille heijastettiin vielä kerran sen ja puolisonsa yhteiselon viimeinen näytös. Hirvi näki, kuinka kauneimmasta sen tuntemasta turvasta kohosi viimeinen höyrypilvi ja sen kuinka aina niin lämpimien silmien eteen viimein vedettiin esirippu.

Hirvi luuli, että sen kohtalona olisi seurata rakkaimpansa sorkanjälkiä kultaisille jäkäläkankaille. Samalla se kuitenkin havaitsi sitä lähestyvän välkehtivän valomadon. Sen mieleen muistui kesä, jolloin se oli edellisen kerran törmännyt vastaavaan ilmiöön. Silloin se oli ensin säikähtänyt suunniltaan mutta hetken valoilmiötä seurattuaan oli todennut sen vaarattomaksi. Kesäinen näytelmä oli ollut mieltä sykähdyttävä. Tuhannet ja tuhannet – jos hirvi nyt yleensä osasi kolmea pitemmälle laskea – valopäiset oliot olivat juosseet hirven silmien editse, kun tämä oli rakkaan, nyt siis edesmenneen puolisonsa kanssa seurannut kalliokumpareen päältä tuota valomadon kiemurtelua läpi koko kesäkuisen yön. Lopulta ne olivat päivän jo valjettua nukahtaneet kylki kylkeä vasten naavaoksaisen kuusivanhuksen turvallisten lehvien suojaan.

Tuo kesäinen muisto mielessään hirvi päätti tutkia lähestyvää valoilmiötä hieman tarkemmin. Se otti muutaman rennon juoksuaskeleen ja asettui suojaisaan paikkaan asemiin. Pian hirvi tunnisti lähestyjät samoiksi harmittomiksi hahmoiksi kuin kesälläkin. Se jäi ilahtuneena odottamaan kesäisen näytelmän uusintaa ja alkoi kyynel silmäkulmassaan muistelemaan noita romanttisia hetkiä rakkaimpansa seurassa. Pettymyksekseen se joutui kuitenkin toteamaan valomadon loppuvan lähes saman tien, kuin se oli alkanutkin. Hieman pettyneenä se löntysti alkavassa tihkusateessa piilopaikkaansa ja rojahti kuusen kupeeseen. Viimeaikojen tapahtumien aiheuttaman tunnekuohun myllertäessä sisällään se ummisti silmänsä ja yritti nukahtaa.

Hirven odottamaa, Jukolan kaltaista, valospektaakkelia ei toisista Valopäärasteista tullut. Vaikka odotukset eivät korkealla olleetkaan, tämän kertaisen kilpailun osanottajamäärä oli selvä pettymys. Kilpailijoiden lukumäärää verotti samaan aikaan Ruotsissa järjestetty suuri viestisuunnistustapahtuma, jonne kaikki lähiseudun pikkuseuratkin rynnivät – osat jopa vajain joukkuein. Lieneekö osaa suunnistajista houkutellut itse kisatapahtumaa enemmän kauden päättäjäisristeily kaikkine huvituksineen?

Ne, jotka olivat löytäneet tiensä Eurajoelle ja Sydämaalle, saivat eteensä todellisen yösuunnistushaasteen, jonka ratamestariryhmä Vesa Mattilan ja Rami Rintalan johdolla olivat laatineet. Vain ani harvat selvittivät ratansa virheittä, vaikka suunnistajat liikkuivatkin metsässä pareittain ja maastoon lähdettiin yhteislähtönä.

Kilpailun edetessä ja tihkusateen muuttuessa entistä rankemmaksi muuttui jo alun perin vaativa suunnistustehtävä todelliseksi seikkailuksi. Synkkä ja jääkylmää vettä vihmova taivas synkisti kilpailijoiden matkantekoa entisestään ja kaatosade söi lähes kokonaan otsalamppujen vähitellen hiipuvan tuikkeen.

Juha Asikaisen johdolla Vullin tilan pihamaalle rakennetussa kilpailukeskuksessa tunnelma vain tiivistyi sateen yltyessä, kun maastosta tulleet kilpailijat tungeksivat peseytymien jälkeen pihalla ollen katoksen alle. Maalihenkilökunta sen sijaan joutui hoitamaan tehtäväänsä sateessa hytisten. Läpimärät järjestät saivat viimein huokaista helpotuksesta, kun viimeinen pari ylitti maalilinjan kahden ja puolen tunnin hyisen urakan päätteeksi. Ja mitä totesivatkaan suunnistajat, jotka olivat taivaltaneet pilkkopimeässä metsässä yli kaksi tuntia valonaan vain loppua kohti himmenevät lamput? "Kivaa oli!", "Tosi mahtavaa!", "Kai te järjestätte nää kisat ensi vuonnakin?" Ei voi muuta sanoa kuin että yösuunnistajat ovat aivan oma ihmisrotunsa. Ehkä hirven olisi sittenkin kannattanut seurata kisa loppuun asti. Se olisi voinut mennä levolle paremmin mielin nähtyään tämän urhean esityksen.

Ensi vuonna Valopäärastit on tarkoitus tuoda "sivistyksen pariin" järjestelyjen helpottamiseksi ja suuremman osanottajamäärän houkuttelemiseksi. Lisäksi kilpailuajankohtaa joudutaan harkitsemaan entistä huolellisemmin kilpailevien tapahtumien välttämiseksi. Saa nähdä, löytääkö ystävämme hirvi ensi vuoden kisapaikalle?

Tero Peltola