Paten saaga (Sagan om Pate)




Vanha isoäidiltä rippilahjaksi saatu herätyskello pärähti teutoniseen meluun ja hyppi holtittomana yöpöydällä kunnes putosi äänekkäästi rämähtäen lattialle. Kellon kaiken nähnyt soittokellon iskuri iski lattialla vielä pari väsynyttä iskua, ennen kuin vaikeni kenties ikuisiksi ajoiksi. Yöpöydän vieressä olevan sängyn pohjalaudat alkoivat uhkaavasti natista ja peiton alta kohosivat mielikuvituksellisella tavalla vääristyneet ihmiskasvot, joiden kuvaileminen on kaikkeen inhimilliseen järkeen nojautuen mahdotonta. Keittiössä rapsahti hiirenloukku, taas yksi elollinen olento kohtasi matkansa pään.

Pate istui haukotellen sängyllä. Ulkona oli vielä pilkkopimeää, vai oliko vika hänen harottavissa silmissään. Tuntui kuin hän olisi vasta hetki sitten nukahtanut, olo oli yhtä vetreä kuin maratonin jälkeen. Vaikka eihän hän koskaan maratonia ollut juossut.
Pate heitti peiton sivuun ja astui lattialle. Joku rusahti ilkeästi jalan alla ja jalkapohjaan iski viiltävä kipu samalla kun nilkka vääntyi uhkaavasti sisäänpäin. äänekkäästi karjaisten Pate kaatua romahti halki pimeyden ja iski kyynärpäänsä johonkin kovaan ja ennen muuta terävään. Itsekseensä mutisten Pate konttasi ylös ja väänsi valot päälle ja katseli ympärilleen. Lattialla oli romuna ja lytyssä isoäidiltä rippilahjaksi saatu herätyskello, Pate kirosi ja nosti hellävaroen jätteet lattialta ja laittoi ne yöpöydälle "Ruotsin Lyhyt Kielioppi" -kirjan viereen. Pate huokaisi ja lähti nilkuttamaan kohti keittiötä, hiihtosuunnistuksen aluemestaruuskilpailut olivat tänään ja niihin Pate oli panostanut. Niihin oli nyt mentävä.

Pate heitti ylioppilaslahjaksi saamansa luistelusukset autoon ja istahti kuskinpenkille. Lämpömittarin mukaan pakkasta on 25 astetta, ja sen kyllä huomasi. Auton ovet olivat jäätyneet kiinni ja vain vaivoin ruumimeisselillä vääntämällä oli vanhan saksalaisen suosikkiauton kuskinpuoleinen etuovi auennut. Tunnottomin sormin Pate työnsi virta-avaimen paikoilleen ja väänsi, pari kankeaa köhäystä ja hiljaisuus. Kojelaudan merkkivalot paloivat himmeinä ja elottomina, etulasi verhoutui tasaisen varmasti paksuun huurteeseen, äänettömyys laskeutui autoon.
- Perkele!
Hiljaisuus rikkoutui väkevään karjahdukseen ja Pate paiskasi oven auki ja pyörähti ulos autosta. Silmäiltyään hetken autotallin seinustoille kuin apua etsien, hän huomasi vanhojen riekaleisten autonrenkaiden alta pilkottavan hänen vanhan nimipäivälahjaksi saamansa polkuauton. Ei, matkaa oli kisapaikalle 30 km ja auto oli lisäksi liian pieni. Pate vilkaisi lopulta kelloaan. Onneksi hän oli ajoissa liikkeellä, nopea spurtti, tai niin nopea kuin Patesta irtosi, takaisin sisälle lämpimään ja soittamaan Reiskalle.

Puolen tunnin kuluttua Reiska kaarsi uudella dollarivolvollaan pihaan ja Pate hyppäsi suksineen kiitollisena kyytiin. Reiskan Volvolla matkaan ei mennyt kauaakaan, ja lämminkin oli.
Kisapaikalla jury oli kokoontunut jo eilisestä lähtien puolen tunnin välein ja verestävin silmin joku kyseisen sisäpiirin jäsen kävi aina kellontarkasti ilmoittamassa, että kisojen alkua siirretään. Pate ei antanut moisen haitata, vaan verrytteli tyynesti nenänpää sinertäen yli kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Tänä päivänä oli pakko olla hänen vuoronsa, hän oli osallistunut näihin kisoihin jo niin monta kertaa, että hänen varmasti annettaisiin säälistä voittaa, niinhän sitä taitoluistelussakin tehtiin. Pate verrytteli juuri niskalihaksiaan kun nuorisoseuran leimalla varustetuista kovaäänisistä kuului, että pakkanen on laskenut jo 15,5 asteeseen ja kilpailut alkavat vartin päästä. Pate suoristi niskansa ja röyhisti rintaansa ja asteli nopeasti suksiensa viereen ja nappasi ne jännityksesta tutiseviin käsiinsä.

Hänen sarjassaan oli kolme osanottajaa, enemmän kuin kertaakaan ennen. Helppoa voittaminen ei siis tulisi olemaan, mutta ei hän tänne etukäteen tullut antautumaan, loppuun asti täysillä ja rökälevoitto kotiin! Lähtöpaikalla oli jo kova kuhina, porukkaa meni sinne tänne ja sukset heiluivat. Pate katsoi kelloaan, vielä vartti, menenpä vessaan hän tuumasi.

Vielä kymmenen minuuttia, miten tässä nyt aika kuluisi, mietti Pate kuumeisesti, jospa treenaisi kartan telineeseen asettelua. Mutta hei, missä minun karttatelineeni on! Pate katsoi keskivartaloaan pitkän tovin. Ei, ei sitä kyllä näy missän, jäiköhän se vessaan... Eikun, voi perse, se jäi sinne kilpailukeskukseen naisten pukuhuoneen oven viereen, makkarakojun taakse. Kahdeksan minuuttia aikaa, kilpailukeskukseen on matkaa kilometri, hyvin ehtii jos juoksee kovaa. Pate piilotti suksensa naavaisen ikikuusen juurelle ja lähti keuhkot vinkuen juoksemaan.

Lääh, minuutti vielä, Pate katseli vettävaluvin silmin uutta sykemittarikelloaan. Lähtökello piippaili jo, kun Pate hiihti muita kilpailijoita sauvoilla tökkien ja kyyrnäpäillä tönien lähtöviivalle. Tuiman näköinen toimitsija tuli kysymään, että mikä mies? Pate kertoi olevansa Pate, ja että hänen lähtöaikansa on juuri nyt. Toimitsijan tummat kulmakarvan vääntyivät asteen kiukkuisemmiksi ja mies kysyi, että missäs sitä on sitten numero, sen pitäisi olla vasemmassa reidessä. Tä? Sen oli Pate unohtanut vallan, voivoi, nyt ei kuitenkaan ollut aikaa ihmetellä, sillä lähtöhetkestä oli aikaa jo ainakin viisitoista sekuntia. Nopeasti Pate nappasi toimitsijan kädestä kartan ja toivoi sen olevan omansa. Nopea spurtti kankeannäköisen toimitsijan ulottumattomiin ja tarkistus, mikä onni, oikea sarja näyttää olevan. Paten sormet kävivät kerrankin vikkelästi ja kartta oli pian muovin alla suojassa ja suunnistussuoritus saattoi alkaa.

Hmmm... Ykkönen näkyy olevan kovin kaukana. Kymppirasti on paljon lähempänä, taidanpa mennä ensin sen kautta, myöhästyinhän minä lähdöstäkin sen niuhottajan takia. Pate hiihteli leveää uraa Wassbergia ja katseli huolestuneena ympärilleen, lunta ei näyttänyt olevan metsässä nimeksikään. Tällä isolla uralla kyllä oli hyvin lunta, mutta muutava sivu-ura jotka olivat erkaantuneet tästä pääurasta olivat näyttäneet kovin mustilta ja lumettomilta. No, sama se on kaikille lohdutteli Pate itseään ja vaihtoi Mogreniksi.

Päästyään viimein ykköselle, puiden latvukset taipuivat äkkiä luokolle ja kova puhuri pöllytti maassa lojuvia oksanpätkiä. Tuuli tyyntyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja taivaalta alkoi tipahdella lumihiutaleita. Ensin yksi, sitten kaksi, sitten neljä, kahdeksan ja niin edelleen. Säästä huolimatta Pate tarttui ahnaasti ilmassa roikkuvaan leimasimeen ja yritti painaa leimaa vasemmassa kädessä olevaan kilpailukorttiin, mutta pihtileimasin hapuili tyhjää. Silloin Pate muisti unohtaneensa koko kilpailukortin, sehän piti noutaa jostain hemmetin infosta. Voi perseenperse. Pate mietti tilannetta kymmenisen sekuntia ja päätti sitten leimata kartan reunaan, kyllä ne leimat siitäkin selville saa. Hiihdettyään ykköseltä parisataa metriä kohti kakkosta lunta tuprutti jo niin sakeasti, että eteensä ei nähnyt enempää kuin karttatelineen verran ja karttatelinekin olisi tarvinnut lasinpyyhkimen, sillä se oli sekunneissa niin lumen peitossa, ettei kartasta nähnyt juuri mitään.

Voivoi, missähän minä nytkin mahdan olla. Kaikkialla on valkoista, ketään ei näy missään, suksi ei luista mihinkään ja lumi tulee nilkoista monoihin. Hammasta purren Pate lähti kuitenkin eteenpäin, kompassinkin hän oli unohtanut, siellä se nyt oli lämpimässä astianpesukoneen päällä Mikki Hiiri -mukin vieressä. Lumisade oli jo hiukan asettunut, mutta lunta oli jo kertynyt nilkkoihin asti ja hiihtäminen oli yhtä nautinnollista kuin kalanmaksaöljyjen maistelu. Plääh, ei tästä tule mitään, taidan keskeyttää, Pate voihki kun ei uria ei enää erottanut metsästä ja rastejakaan ei ollut näkynyt viimeiseen puoleen tuntiin. Kanssakilpailijoitakaan ei ollut pahemmin näkynyt, joku äijä oli vartti sitten tullut vastaan, mutta sillä oli ollut niin kova meininki päällä, ettei Pate ollut kehdannut kysyä missä ollaan. Mutta miten voi keskeyttää, jos ei tiedä miten pääsee metsästä pois, Pate puri huulta ja koetti miettiä miten pääsisi nopeasti kotiin. Masennus muuttui iloksi suuren älynväläyksen pulpahtaessa epätoivon keskelle. Kiipeän korkeimpaan puuhun ja katson maisemia, sivilisaatio ei voi olla kaukana.

Pate oli jo ottanut sukset jalastaan ja hapuili jo korkean kuusen alaoksia, kun taivas tuntui repeävän ja mustanharmaat pilvenmöllit laskeutuivat melkein maahan asti ja toivat kaatosateen. Vettä tuli harmaana vallina kaikkialla ja sade piiskasi tuoretta lumipeitettä syöden sitä aina vain nopeammin ja nopeammin. Pate heitti kiipeämisajatukset mielestään ja ryömi kuusen alaoksien alle piiloon. Kuusen oksistosta tippui jäätävää vettä ilkeästi niskaan ja Pate alkoi olla jo hiukan viluissaan, kun sade vihdoin asettui ja muuttui harmaaksi tihkuksi. Maisemat olivat taas suunnilleen yhtä lumettomat kuin kilpailujen alkaessa, urat erottuivat taas valkoisina suonina tummassa metsässä, tai olisivat erottuneet, jos uria olisi ollut. Pate seisoi hölmönä kuusen juurella keskellä suomalaista sekametsää, siellä täällä kasvoi valkokylkinen koivu sulassa sovussa kuusen ja männyn kanssa. Missään ei kuitenkaan näkynyt merkkiä, että täällä olisi hiihtosuunnistuksen aluemestaruuskilpailut. Pate työnsi vaistomaisesti märän hiihtohansikkaansa etusormen suuhunsa ja vain seisoi paikoillaan odottaen, että jotain tapahtuu. Minuutin päästä Pate kuitenkin väsyi ja otti sukset kainaloonsa. Kai sitä sitten pitää lähteä kävelemään ja etsimään jos löytyisi hiihdettävä ura jostain.

Jano oli kova ja aurinko painumassa mailleen, kun Pate vihdoin löysi selvän hiihtouran ja kaiken kukkuraksi laskevan auringon kuparinväriseksi sävyttämässä maisemassa heilahteli ihka aito rastilippu. Pate pisti juoksuksi ja leimasi kartanreunaan ja alkoi sitten tutkimaan oliko se hänen rastinsa. Koodi 101, hei se näkyy olevan minun kakkosrastini. Komiaa, nyt vain menoksi. Pate kiskaisi sukset jalkaan ja sauvat käteen ja alkoi sujuttelemaan rennonoloisesti jäistä uraa pitkin.

Pitkän verryttelyn takia Paten lihakset olivat hyvin rennossa kunnossa, ja hiihto sujui letkeästi aina kun se oli mahdollista. Itse asiassa Patea alkoi tässä vaiheessa kaduttaa liian pitkä alkuverryttely, koska häntä alkoi kertakaikkiaan väsyttämään niin paljon, että oli pakko aina välillä huilata. Kuutosrastin jälkeen alkoi jo hämärtämään niin pahasti, että Pate ei nähnyt kartasta oikein mitään. Kovasti joutui siristelemään silmiään ja etsimään avoimempia metsänkohtia aina karttaa lukiessaan. Miksi ihmeessä näin tärkeitä kilpailuja järjestetään näin pimeään vuodenaikaan, kun ei koko rataa edes ehdi läpi kiertämään ennen pimeän tuloa, minä ainakin teen protestin.

Monta kertaa kaaduttuaan ja paria puuta päin laskettuaan Pate oli yhdeksännellä rastilla ja ilmeisesti maaliin ei ollut enää pitkä matka, varmaa hän ei osannut sanoa, sillä kartta näytti melkein pelkästään harmaalta läpyskältä. Onneksi Paten muisti pelasi ja hänelle tuli mieleen, että hänhän kävi alussa kymppirastilla ja se oli toiseksi viimeinen rasti ja viimeinen rasti oli ihan maalin vieressä. Eli nyt hänen pitäisi vain löytää maali, viimeinen rasti kyllä löytyisi saman tien. Kyllä kannatti käydä hakemassa se kymppirasti jo heti aluksi, tästä tulee järjestäjille iso miinus kun tekevät näin pitkiä ratoja ettei näitä voi kiertää oikeassa järjestyksessä läpi, keskeyttämisiä on varmasti runsaasti, tuskin kukaan muu keksi vaihtaa kiertojärjestystä. Aloittelijat varmasti ainakin ovat vaikeuksissa.

Pate muisti maalin sijainneen kilpailukeskuksessa ja kilpailukeskus taas sijaitsi jollain rapistuneella nuorisotalolla ja nuorisotalo taas sijaitsi jonkun asuntoalueen vieressä. Kartasta erotti senverran, että kartan yläreunassa oleva musta läntti oli melko varmasti asuntoalue, ja sen oikeassa reunassa nuorisotalon ja maalin sitten pitäisi olla. Pate arvioi vuosien kokemuksella oikean suunnan minne pitäisi lähteä ja lähti hiihtelemään mustan metsän halki. Aina huomatessaan risteyksen Pate arvioi harjaantuneella suuntavaistollaan oikean uran ja eteni ainakin omasta mielestään sujuvasti kohti kohdettaan. Ja noin vartin hiihdon jälkeen edessä näkyi kuusenoksien alta pilkistävän kirkkaita valontuikahduksia. Vihdoinkin, oli jo aikakin, odottakaas kun pääsen tekemään sen protestin. Pate kiristi vauhtiaan ja laski viimeisen pienen laskun muna-asennossa. Koska keli oli jäinen, vauhti kiihtyi varsin kovaksi ja Pate ei ehtinyt tajuamaan paljon muuta kuin kovan iskun päälaessa ja käsivarsissa kun lauta-aita pamahti kappaleiksi ja kuinka pöytien ja tuolien sekamelska lähestyi kriittisellä nopeudella. Pate yritti keksiä ratkaisua, mutta ei ehtinyt oikeastaan edes aloittamaan kun sukset tökkäsivät karheaan betonialustaan ja muna-asento muuttui ns. leppäkeihäs tyyliin. Kolina ja kilinä nousi huumaaviin mittoihin ja Pate jäikin kaiken tauottua makailemaan kuin huumattuna. Ylhäällä loisti kirkas valo suoraan silmiin ja ylähuulessa tuntui jomotusta, tosin aika pientä jomotusta kun vertasi kaikkissa muissa kehon osissa tuntuviin kolotuksiin ja kivistyksiin. Pate yritti liikauttaa jalkaansa, tuoliröykkiö niskan takana heilahti ja pari terassituolia putosi karttatelineen päälle muotoilleen sen vielä kerran uuteen muottiin. Tilanne alkoi tuntua toivottomalta, mutta silloin Pate muisti kultaisen armeija ajan, ja keksi kierähtää nopeasti sivulle ja toivoa parasta. Kolina oli taas kova, mutta pinne hellitti ja Pate makasi selällään kylmällä betonilla katselleen laudoitettua terassinkattoa. Voi perseensuti, Pate manaili itsekseen ja koetti kömpiä ylös. Luita ei tuntunut olevan rikki, ainakaan kovin pahasti tai ei ainakaan mikään tarpeellinen luu. Pate oli juuri nitkauttanut pari selkäniveltään ojennukseen, kun takana ovi kävi ja toimitusjohtajan näköinen mieshenkilö katsoi silmät pyöreinä Patea. Mikä mies, kysyi rahakkaan näköinen herra, mutta Pate ei jäänyt vastailemaan vaan juoksi pois betoniterassilta ja rämpi aidanraosta takaisin pimeän metsän hellään huomaan. Molemmat sauvat olivat menneet poikki, mutta onneksi luistelleen pääsi ilman niitäkin, ja Pate heittikin tyngät lähimpään katajapuskaan. Tapojensa mukaan Pate manasi taas itsekseen, tällä kertaa huonoa tuuriaan ja epäkohteliaita talonomistajia.

Pate seuraili tarkasti asuntoalueen tonttien reunaa ja tuskastuttavan pitkän ajan kuluttua edessä möllötti tutun näköinen ränsistynyt lautarakennus. Mutta nuorisotalo näytti olevan aivan pimeänä, missään ei näkynyt ristin eikä pentagrammin sielua. Pate liukui hiljaisuuden vallitessa nuorisotalon laajalle pihamaalle, maalivaatetta ei näkynyt missään, makkarakojukin oli poissa, sekin vielä. Pate hiihteli kummissaan seinän viereen ja katseli ympärilleen, kaikki kyltit olivat poissa, niin ravintolat, pesupaikat ja jopa infokyltti oli poissa. Missä se Reiskakin mahtoi olla, ei kai se häntä tänne nyt ole hylännyt, pahuksen porvari. Ei kai kisoja voi lopettaa ennen kuin kaikki ovat maalissa, enkä minä nyt niin kauaa viipynyt. Pate joutui taas käyttämään aivokapasiteettiaan, tilanne tuntui aika kummalliselta, varma voitto oli kääntynyt aivan päälaelleen. Voi persus. Pate päätti käydä soittamassa jostain lähitalosta Reiskalle kun sitä ei täälläkään näkynyt.

Moro Reiska, missä helkkarissa olet? Minun tulee täällä vilu pian. No moro Pate, missä sinä sitten olet? Et kai vaan enää siellä hiihtosuunnistuksissa ole? Minä lähdin sieltä pois, kun sinä olit kadonnut jonnekin, järjestäjät vakuuttivat ettet ollut lähtenyt metsään kun numerosi ja korttisi olivat noutamatta. Joku lähtövirkailija kyllä muisti jonkun ryökäleen lähteneen metsään ilman numeroa, mutta virkailija väitti ettet se ollut sinä kun näytin hänelle rippikuvaasi. Moro sitten Pate, minä voitin sarjani ja täällä on ollut kovat pippalot sen takia. Pate laski luurin ja lähti ulos jättäen puhelintaan lainanneen mummon kysymysmerkiksi.

Pate katseli ulkona ympärilleen. Taivas oli taas vetäytymässä pilveen, kolea tuuli viisti maata ja kylmäsi hikistä selkää, nälkä oli kova mutta hänellä ei ollut ruokaa, eikä ollut rahaakaan kuin kuusi markkaa makkaraa varten. Mutta makkarakojuakaan ei enää ole. Takaa kuului napsahdus ja kolaus ja äskeinen puhelinmummo kysyi vapisevalla äänellä haluaako poika mandariinin? Pate kääntyi kiitollisena ja otti tuoreennäköisen mandariinin mummon jänteikkäästä kourasta ja meni pipoa nostelleen kadun puolelle syömään, mmmm... hyvää oli. Tosin aika kylmää ja vilu alkoi muutenkin jo tulla, mutta janontunne helpotti ainakin puoleksi minuutiksi. Tuuli alkoi yltymään ja Pate alkoi huolissaan punnertamaan, pysyisi ainakin vilu hiukan loitompana. Käsien ojentajalihakset olivat kuitenkin aivan totaalisen poikki ja puhki ylettömästä hiihtolenkistä johtuen, joten punnertamisesta ei tullut käytännössä mitään. Pate päätti kuitenkin sisukkaasti yrittää, tulihan siinäkin lämmin kun yritti. Viidennen onnistuneen punnerruksen jälkeen Pate tunsi jonkun kovan ja kylmän selkäänsä vasten. Hän jähmettyi ja jäi huohottaen makaamaan kylmää katukiveystä vasten. Ylhäältä kuului ivallinen ääni joka sanoi, että on taidettu ottaa vähän liikaa juhlissa, ja on taidettu ottaa jotain kossua väkevämpääkin. Katsos nyt Reijo, sillähän on monot jalassa, mikä lie pultsari. Varmaan jostain naapurikunnasta kun en tunne entuudestaan. Noniin hoppista. Pate tunsi nousevansa ilmaan ja totesi kahden poliisin kantavan häntä kohti maijaa. Sinne vaan, Pate lensi kolisten lattialle ja sai pian reppunsa ja taiteelliseksi muotoituneen karttatelineen peräänsä. Vaihteisto kirskahti ja auto lähti liikkeelle, Pate makasi hölmönä lattialla ja haukkoi henkeään ja yritti keksiä mitä sanoa seuraavalle näkemälleen ihmiselle.

Paten mietintä meni hukkaan, sillä poliisilaitoksella kukaan ei kuunnellut häntä. Pate passitettiin suoraan pieneen nelikulmaiseen koppiin, jossa ei ollut ikkunoita, ellei ovessa olevaa pientä luukkua laskettu. Pate karjui ja riehui hetken aikaa yrittäen herättää poliisien huomion, mutta kukaan ei tuntunut huomioivan hänen mekastustaan. Masentuneena Pate meni seinän vieressä olevalle käsittämättömän likaiselle patjalle makailemaan ja päätti nukkua kun kerran ei muutakaan voinut.

Aamulla Pate heräsi kurkku karheana ja suu kuivana. Hetken hän joutui miettimään, että mistä mahtoi olla kyse ja missä on mahtoi olla. Pian mieleen kuitenkin vyöryivät armottomasti eilisen tapahtumat, joita Paten oli kyllä vieläkin vaikea uskoa. Ilmeisesti niissä kuitenkin jotain perää oli, sillä hänellä tosiaan oli niin kova jano kuin moisesta hiihtosuunnistuslenkistä varmaan tuleekin ja hän tosiaan oli joutunut poliisiputkaan lämmitellessään vilua vastaan.

Pate havahtui oven kolahdukseen. Ovella seisoi harteikas poliisikonstaapeli joka ei malttanut kauaa seistä vaan asteli parilla harppauksella Paten luokse ja nappasi häntä niskasta kiinni. Noniin narkkari, nyt mennään! Poliisi sylkäisi sanat vasten Paten ahavoituneita kasvoja ja alkoi retuuttamaan Patea ulos käytävälle ja käytävää pitkin ulos poliisiasemalta. Pate jo huolestui tilanteesta ja kysyi hämmentyneenä, että mitä tämä nyt on? Poliisi katsoi silmät kiiluen takaisin ja mutisi, että narkkarit viedään meiltä aina Supon salaiseen päämajaan Luvialle. Siellä ne pistävät sinut laulamaan kuin palokärki. Pate lensi suu auki maijan lattialle.

Puolimatkassa perille poliisitaistelupari kuuli oudon kolahduksen ja huomasivat maijan parioven fliitovan avoinna. He jarruttivat nopeasti ja juoksivat auton taakse tarkastamaan tilanteen. Tilanteessa ei kuitenkaan ollut mitään tarkastamista, ovet olivat auki ja maija tyhjä. Poliisikaksikko tarkisti ympäristön ja auton tarkkaan, mutta mitään ei löytynyt, tai totta puhuen löytyi monenlaista, mutta Patea ei näkynyt missään. Eikä näkynyt enää missään muutenkaan, tähän nimittäin päättyvät Paten jäljet, ja niitä on yrittänyt seurata enemmän salapoliiseja kuin taidokkainkaan poliisi osaa laskea.

Taru kuitenkin tietää kertoa, että aina silloin tällöin hiihtosuunnistuskisojen lähtöpaikoilta katoaa kartta kuin ilmaan. Kerran eräs lähtötoimitsajana toiminut kehonrakentaja kertoi jonkun vetäisseen kartan hänen kädestään, eikä hän ollut nähnyt ketään. Ainoan johtolangan ovat tarjonneet lähtöpaikoilta löydetyt yhdet monojalkaisen kulkijan jäljet, joita on pystytty seuraamaan pitkiäkin matkoja, mutta jäljet eivät koskaan ole päättyneet minnekään, ainakaan kukaan ei ole palannut siitä kertomaan.
Rami Rintala
Paluu takaperin