MIES JOKA PEESASI LIIKAA





Oli aurinkoinen, milteipä helteinen päivä. Jaska solmi vapisevin sormin piikkareidensa nauhoja, ja yritti samalla keskittyä tulevaan suoritukseensa. Edessä olisi kauden pääkilpailu, aluemestaruuskisojen normaalimatkojen finaali. Jaska avasi hermostunein liikkein armeijan vihreän kenttäpullon ja otti siitä pitkän kulauksen kotipuutarhan marjoista tehtyä erittäin hapanta mehua. Irvistäen Jaska sulki korkin huolellisesti ja asetteli kovia kokeneen pullon hellävaroen tunnettun urheilujalkinemerkin logoa kantavana putkikassin sisään.

Jaska tarkisti vielä, että uusi, turboahdetulla neulalla varustettu kompassi oli teipattu kiinni käteen, ja että uusi seuran edustusasu oli hyvässä kuosissa. Pari kertaa paikallaan ilmaan hypättyään Jaska alkoi hiljalleen hölkätä kohti kolmen ja puolen kilometrin päässä olevaa lähtöpaikkaa.

Kesti neljäkymmentäkuusi minuuttia ennen kuin Jaska oli hikisenä ja nääntyneenä lähtöpaikalla. Aurinko oli noussut lakipisteeseensä, ja porotti taivaalta kuin pyromaanin polttolamppu. Huokaisten Jaska istahti sammaleiselle kivelle ja lepuutti puutuneita jalkojaan. Suunnistajia virtasi kuohuvana koskena lähtöpaikalle, toiset näyttivät innokkailta, toiset vähemmän. Ketään tuttua ei kuitenkaan näkynyt, mistä Jaska oli oikeastaan kiitollinen, ei hän olisi jaksanut kenenkään kanssa keskustella. Matka lähtöpaikalle oli vienyt Jaskasta kaiken mehun, aurinko paistoi armottomana, kurkkua kuivasi ja edessä olisi 11,8 kilometriä tunnetusti risukkoisessa ja mäkisessä maastossa.

Jaska tarkisti kullatusta sykemittarikellostaan, että hänen esilähtöönsä olisi aikaa vielä viisitoista minuuttia, joten ehkä kannattaisi siirtyä varjoon, pois tästä saunasta. Silloin se tapahtui, Jaska iski silmänsä esilähdon toimitsijoiden suojana toimivan pressun kulmalla olevaan tunnetunmerkkiseen virvoitusjuomapulloon. Jaskan kuivaan suuhun kertyi jostain hätävarastosta pari sylkipisaraa, ja aivot alkoivat käydä kovilla kierroksilla. "Jos minä onnistuisin pihistämään tuon pullon, niin minulla ei olisi enää jano ja jaksaisin juosta koko matkan, ja sitten voisin voittaa". "Kyllä minulla on oikeus se pullo varastaa, kun ei täällä ole vesitarjoiluakaan järjestäjien toimesta, joo-o. Kaikki saavat sen pullon varastaa, mitäs jättää sen tuolla lailla hollille, tyhmä toimitsija, lällällää". Jaska muisti miten armeijassa karskiääninen luutnantti oli opettanut hänelle henkilökohtaisesti, miten maastossa liikutaan huomaamatta ja hiljaa. Jaska siis syöksyi nopeasti mättään taakse piiloon ja alkoi ryömiä puiden suojassa kohti pelastavaa pulloa. Jaska pääsikin helposti aivan pullon viereen ja ehti jopa tarttua ihanan viileään kylkeen, kun hän tunsi piikkarin piikkien tunkeutuvan selkäänsä ja painavan häntä tiukemmin mahan alla olevaa muurahaispesää vasten. Ylhäältä kuului tuttu karski ääni "Jääkäri Möttönen, ettekö te vieläkään ole oppinut miten vihollisen tulen alla liikutaan!? Te tulettekin sitten ensi viikolla kertaamaan". Paino selässä helpotti ja piikit poistuivat selästä. Jaska käännähti ympäri ja näki tutun harteikkaan hahmon, ja niskaan tatuoitujen luutnantinnatsojen katoavan kuusimetsään. Jaska nielaisi hiekkapaperikurkullaan ja keskittyi taas pulloon. Nopea vilkaisu joka suuntaa ja kiinni. Korkki auki korvalla ja kellertävä hiilihappoinen sokeriliemi valui elvyttävä hänen ruokatorveaan pitkin mahaan. Kymmenen sekuntia myöhemmin Jaska asetteli tyhjän pullon takaisin samaan paikkaan, korkki kiinnitettynä tiukasti paikoilleen.

Astellessaan vihellelleen pois pusikosta, Jaska kuuli nimeään huudettavan esilähdön suunnasta. Nopeasti hän loikkasi ja nappasi kortin maha limusta hölskyen. Jaska oli nyt niin innoissaan, että sai kortin käteen ensimmäisellä yritämällä, eikä tarvinnut edes toisten apua. Rinta kaarella hän sitten jolkotti kuin Martti Vainio lähtöön (vaikka kompastuikin pari kertaa kiemuraiseen puunjuureen). Venyteltyään pari minuuttia, Jaska oli fyysisesti valmis suoritukseen ja aloitti mentaalivalmistautumisen. Jaska hoki itselleen "Peesaa, peesaa, peesaa, peesaa,...", kunnes kuuli kuin sumun läpi oman lähtöaikansa olevan nyt vuorossa.

"Piip, piip, piip, piip, piiiiiiii.... poks". Lähetyskello poksahti mustaksi savupilveksi kun Jaskan lähtöhetki koitti, mutta sankarimme ei sitä jäänyt ihmettelemään vaan nappasi kartan oikeasta laatikosta ja juoksi nopeasti K-pisteelle odottamaan seuraavaa lähtijää sarjassaan. Juuri kun Jaskan hengitys oli tasaantunut ja kuusikon ihana viileys oli alkanut tuntua nautinnolliselta, metsä alkoi rymistä oikein kunnolla ja Jaskan perään lähtenyt sarjakaveri tuli kieli pitkänä K-pisteelle. Jaska odotti hienotunteisesti, että kaveri oli päässyt ohi ja liimautui sitten kannoille.

Jaska oli odottaessaan muistanut tarkistaa, että ykkösrastille oli vain 500 metriä matka, joten hän voisi hyvin pysyä tuon matkan perässä. Tosin hellekeli arvellutti hieman. Jaska huokaisi helpotuksesta kun näki peesattavansa kompastuvan ja lyövän polvensa kipeän näköisesti kiveen. Synkästi kiroten kaveri nousi nopeasti pystyyn ja alkoi nilkuttamaan eteenpäin. Nyt vauhti oli Jaskan kunnolle sopivaa, hän pysty jopa katsomaan karttaa ilman että juoksurytmi sekosi ja alkoi hengästyttää liikaa.

Ykkösrasti oli lähde joka oli täynnä jääkylmää vettä. Jaskan silmiin syttyi mielipuolen kiilto ja hän syöksyi turvalleen lähteen rantaan joi ahnaasti muiden kilpailijoiden mutaiseksi tallomaan vettä. Virkistäytyneen ja hiekkaa ja hyttysentoukkia poissylkiessään Jaska huomasi pettymyksekseen, että hänen vetojuhtansa oli jo kadonnut metsän siimekseen. Jaska kirosi hetken varomattomuuttaan, ja meni pusikkoon piiloon odottamaan seuraavaa kaveria. Yksin hän ei uskaltanut lähteä hortoilemaan rastivälille, sillä siellä voisi olla vaikea yhyttää toista, varsinki hänen reitinvalinnoillaan.

Parin minuutin kuluttua paikalle tulikin huohottaen naapuriseuran kaveri, jota Jaska muisti peesanneensa menestyksellisesti ennenkin. Tyytyväisenä Jaska kirmasi uhrinsa perään, joka pahaa-aavistamatta juoksi halki pehmeäpohjaisen kuusikon. Kakkoselle oli matkaa melkein kaksi kilometriä ja Jaskan täytyi pari kertaa kiellettyyn alueeseen vedoten pyytää vetojuhtaansa pysähtymään. Siinä sitten selittäessään, että "eikö me nyt olla kielletyllä aluella" Jaska sai senverran palauduttua, että jaksoi taas hetken matkaa. Tätä jatkui muutaman rastivälin, tekosyyn vaihdellessa humanoidien laskutelineiden painanteista karhunpesään. Lopulta Jaskan peesattava hermostui ja otti sellaisen spurtin, johon Jaska ei pystynyt millään vastaamaan. Yrittihän Jaska urheasti roikkua mukana, mutta mitään mahdollisuuksia ei ollut. Naama punaisena ja hengitys vinkuen Jaska istahti vanhalle kannolle. Siinä miettiessään, Jaska hätkähti äkkiä täysin valppaaksi, voisiko se olla totta, kyllä, hän näki viidenkymmenen metrin päässä juoksevan tutun peesikaverin vuosien takaa. Nopeasti Jaska taitteli A2 -kokoisen kartan taskukoiseksi ja juoksi kuin hirvi perään.

"Aaaah", ajatteli Jaska, tämä vauhti sopii minulle. Vaikka pienikin vauhdinlisäys olisi kohtalokasta, Jaska tuumi heti jatkoksi. Nyt oltiin jo päästyy kasirastille ja seuraava olisi juomarasti. Huolellinen leimaus seiskaruutuun. "MITÄ! SEISKARUUTUUN!!" Jaska katsoi kylmien väreiden nuoleskellessa hänen selkärankaansa tarkemmin korttiaan. Kyllä, kortissa oli vain seitsemän leimaa. Miten ihmeessä näin olisi voinut käydä? Varttitunnin tiukan miettimisen jälkeen Jaska muisti, että eihän hän muistanut leimata ykkösellä lainkaan. Hän ajatteli ensin vain miten hän pysyy peesattavan perässä, sitten juomista, ja sitten sitä miten hän löytää seuraan peesattavan. Jaska yritti ensin udella millainen leima ykkösrastista olisi pitänyt tulla, mutta rastimies väitti kivenkovan, että ei hän tiedä. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit, jos hän ei löytäisi jostain ykkösleimaa, hänet armotta hylättäisiin. Ja olisihan se noloa, HYL nimen perässä oli jotain aivan kamalaa Jaskan mielestä. Eikä hän pitänyt KESK tekstistäkään. Takaisin ykköselle hän ei kyllä lähtisi, sillä hän ei takuulla löytäisi sinne yksin kovin nopeasti, ja ei hän jaksaisikaan juosta tai kävellä niin pitkää matkaa. Mietittyään kymmenen minuutia lisää Jaskan ilme muuttui iloiseksi ja hänen kasvoilleen tuli viekas ilme. Sanottuaan moit rastimiehelle Jaska lähti nopeasti juoksemaan ja katosi metsän siimekseen.

Kysyttyään tietä kolmelta marjastajalta, ja lopulta soitettuaan taksin maatilalta Jaska kaarsi kilpailukeskuksen pihaan mersun takapenkillä istuen. Käskettyään taksisuharin mennä hakemaan maksua seurateltalta, jaska itse piilotti kartan, kilpailukortin, ja -numeron housuihinsa ja lähti hiipimään kilpailutoimistoon. Todettuaan oven liian tarkkaan vartioiduksi, Jaska meni toimistona toimivat vanhan rämän puutalon taakse ja kahlasi vyötäisiään myöden nokkosissa ikkunan taakse. Ja siinä se oli, auringon valokiilassa hohti maidonvalkeana hänen sarjansa kilpailukortti, jossa oli oikeat leimat. Varovasti Jaska väänsi ikkunan auki, ja nappasi kortin käteensä. Kortin saatuaan Jaska pinkoi nopeasti puuseen taakse piiloon ja kaivoi taskustaan hakaneulan. Kätevänä poikana Jaska oli pian rei'ittänyt kortin asianmukaisesti. Vietyään kortin nopeasti takaisin toimiston pöydälle, kipitti Jaska innosta hehkuen viimeiselle rastille.

Tarkistettuaan vielä, että jakaus ei ole pahasti vinossa ja että edustusasu oli suunnilleen puhdas, Jaska kaarsi hampaat hymyilevästä suusta loistaen loppusuoralle. Pinnistäen äärimmilleen, Jaska työnsi rintansa mahdollisimman kaarelle astuessaan maalilinjan yli. Kaivettuaan hiukan nolona kartan ja kilpailunumeron housuistaan, Jaska lähti innosta puhkuen seurateltalle. Jaska ei välittänyt seurakaverien höpinöistä jostain hullusta taksikuskilla joka uhkaili rikosilmoituksella, ei, Jaska oli selvinnyt pois metsästä ja se sai aikaan adrenaliinipurkauksen jonka aikana Jaska oli aivan muissa maailmoissa. Vasta pesupaikalla kaadettuaan jäähileistä vettä päälleen, alkoi Jaska hiukan rauhoittua. "Aaa-aa-aa, olen kunigas", Jaska ajatteli vetäessään valkoisia tennisukkia mutaisiin jalkoihinsa. Pesupaikalta Jaska riensi kiireen vilkkaa tulostaululle, ja mitä hän siellä näkikään? Hän näki oman nimensä paalupaikalla, ihmeellistä, Jaska päivitteli, hänhän lähti ensimmäisenä metsään ja tuli melkein viimeisenä! Kaikkien muiden nimen perässä näytti kaiken lisäksi olevan tunnut KESK.

"Kova äijä tuo Möttönen...blaaablaaa...jooemmääainakaantajua kui se o voinu päästä se rada läpi!!?" Jaska höristi korviaan ja siirtyi lähemmäs keskustelevaa miesjoukkoa. "Juu, miten ihmeessä o onnistunu löytämää sen kymppirastin ko järjestäjät kehu et se rasti oll löydetty jonku pupin takapihalt naapurikyläst ja vielä pahasti raadeltuna. Joo, nii ol kuulemma. On se kova äijä ollu. Mut hei! Jos se onki vieny sen rastin sinne pupin taa? Sehän ol siel mettäs nii kauanki, ett se on kerinny hyvi sen sin viämää! Joomuuten. Niisevarman onkin. Perse äijä, tehrään protesti!!" Jaska nielaisi kuuluvasti ja lähti hiljaa hipsimään autolleen päin, ja päästyään näköetäisyyden päähän, pinkaisi nopeaan juoksuun ja poistui paikalta sora pöllyten.

Epilogi


Seuraavassa Suunnistaja -lehden kannessa oli Jaska Möttösen kuva, ja alla teksti "WANTED!" Kädet vapisten Jaska luki kuvaan liittyvää artikkelia, mutta ei kauhultaan tajunnut kaikkea. Jotain elinikäisestä kilpailukiellosta oli mainintaa, mutta Jaska ei jäänyt ottamaan selvää, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nykyään Ruotsissa vaikuttaa Kimble -ammattilainen nimeltään Jack Moettoenson.


Takaisin