Alkupuhe



Jukolan Viesti, tuo kisatapahtumista jaloin, on monen suunnistajan ykköstapahtuma. Monelle Jukolan Viesti on kuitenkin vain hyvin onnistunut kilpailu, jossa parhaat voittavat ja peesaajat eksyvät. Mutta tosiasia on, että kulissien takana tapahtuu paljon, ehkä liiankin paljon. Tämä tarina on vain yksi lukemattomista, mutta ehkäpä tämä antaa parhaiten vinkkiä siitä, miksi tiedostuvälineissä ei riittävästi arvosteta lajiamme.

****

Puskarasti




Keltainen kuu roikkui matalalla hoikkien kuusenlatvusten lomassa, satunnaiset pilvenriekaleet ajelehtivat uneliaasti yötaivaan valtiaan kasvojen editse. Metsässä vallitsi melkein rikkumaton hiljaisuus, vain kanervikossa kävi touhu ja vilske. Metsän pienet jyrsijät toimittivat askareitaan piilossa maailman pahuudelta. Yksinäinen huuhkaja istuskeli mietteliään näköisenä kuivuneella männynoksalla, käki kukkui kauempana. Oli alkuyö ja metsä keräsi voimia uuteen aamuun.

Sitten, ilman varoitusta, jossain kajahti ilmoille käsittämättömän kovaääninen räjähdys. Huuhkaja putosi hengettömänä pehmeälle sammalmättäälle, käki nielaisi väärään kurkkuun eikä laulanut enää sinä kesänä. Kanervikossakin kuhissut elämä loppui siihen paikkaan, metsä vaikeni ihmetyksen vallassa. Se aisti jotain peruuttamatonta tapahtuneen, mutta se ei kyennyt vielä täysin käsittämään mitä. Pelko alkoi nousta pimeistä holveistaan ensin notkelmiin ja alkoi sitten hitaasti levittäytyä kaikkialle. Uhan tuntu oli todellinen.

Ja kuin vastauksena metsän ennakkoaavistuksille, alkoi tiheästä pajupensaikosta kuulua voimakasta rytinää ja ääntelyä.

"...rrkele! Kuka helkkarin ääliö on keksinyt viedä radiorastin näin kauas valtateistä ja teistä yleensäkin?! Ollaan rämmitty tässä turkasen suossa jo pian viisi minuuttia! Aiih, kaikkia oksiakin on lyömässä naamaan! Mää lähden pian kotiin ellei sitä kapista rastia löydy pian!" Toinen, hiukan nasaalisempi ääni vastasi rauhoittavaan sävyyn:

"Noo, ei tässä enää kauaa mene. Olisit nyt muistanut ottaa sen taskulampun mukaan, niin ei tarvitsisi ihan sokkona hortoilla. Mutta mihin ihmeeseen se ratamestari nyt joutui? Sehän lupasi vain käydä kusella ja ottaa meidät sitten kiinni ja opastaa rastille."

"Jospa me ollaan menty ihan väärään suuntaan, ja jouduttu jonnekin erämaahan!" Vaikeroi toinen, ensiksi puhunut hiukan karskimpi ääni.

"Höpöhöpö, ei tässä missään erämaassa vielä olla, vaikka ei katuvaloja näykkään. Komia kuutamo muuten." Vastasi toinen, jo hiukan huohottaen.

"Perse! Minne se mikki nyt putosi! Radion tarvikeosaston päällikkö ei anna ikinä anteeksi, jos hukkaan mikrofonin jonnekin Jukolan Viestiin!!" Manasi möreä-äänisempi mies.

"Ihan rauhassa, kyllä se löytyy. Onko siitä kauan kun se putosi?" Kysyi nasaaliääninen.

"Perkule, mistä mää sen tiiän. Autosta sen mukaan otin, ja sen jälkeen en ole nähnyt. Hei kato, kuollut huuhkaja!"

Kelmeässä kuunvalossa, pehmeällä sammalmättäällä, makasi liikkumatta siivet levällään vielä lämmin huuhkajanraato. Kaksi tummaa varjoa, kuin Hadeksen lähettiläät, tulivat pimeydestä elottoman huuhkajan ympärille ja alkoivat messuamisen, josta metsä ei ymmärtänyt mitään.

"Hei, katos vain! Taitaa olla ihan tuore ruumis, kun ei ole vielä matoja syömässä, eikä se haisekaan vielä, kai. Minulla on flunssa" Innostui nasaaliääninen kaksikon jäsen.

Viskibassoisempi jäsen tyytyi vain murahtelemaan.

"Pitäisikö se ottaa mukaan ja viedä täytettäväksi siihen Löylymiehenkadulla olevaan alan liikkeesseen?" Nasaali tuumiskeli ääneen.

"Jaa tuo mukaan? Ei perse vieköön! Siinä voi olla joku tauti ja vaikka mitä loisia. Ei ole sitten kivaa olla matokuurilla. Lisäksi meillä on tarpeeksi ronttaamista näissä radiovehkeissäkin." Ärisi viskibasso.

"Nojoo, antaa olla tuossa sitten, antaa luonnon tehdä tehtävänsä. Siitä tulikin mieleeni, että missä hemmetissä se ratamestari nyt on?" Ihmetteli nasaaliääninen mieshenkilö.

"En tiedä, mutta kärjen pitäisi tulla sille meidän rastillemme viiden minuutin kuluttua, joten se olisi syytä löytyä varsin pian." Tuskaili bassomies.

"Totta, mutta mitä me siellä rastilla tekisimme, kun meillä ei ole mitään lamppua mukana, emmehän me siellä edes näe mitään?! Hemmetti, kun on huono muisti!"

Nasaaliäänisen miehen lause oli hädintuskin haipunut pimeään yöhön, kun heidän hevirokin karkaisemat korvansa kuulivat kaukaisuudesta ryskettä ja kiroamista. Eikä aikaakaan, kun kirkkaita lamppuja alkoi vilistää puiden lomitse kaukana heistä. Kuin yhteisestä äänettömästä päätöksestä he alkoivat juosta miten taisivat raskaine mahoineen ja lasteineen kohti kesäyön halki taivaltavaa jättiläiskiiltomatoa.

Hiestä märkinä ja kurkku kuivana, he saapuivat viimein uralle, jota kiiltomato oli hetkeä aiemmin kulkenut, mutta letkan peräpää oli jo kadonnut näkymättömiin hehkeän suviön hämärään. Vain kuu hymyili heille pulleat posket hyväntahtoisesti loistaen.

"Ei perkele!" Ärähti bassomies kitkerästi, tilanteen todettuaan.

"Siinä meni varmaan kärkiletkaa. Odotellaan hetki muita, kyllä nekin sieltä pian tulevat" Nasaaliääninen parivaljakon puoliskoista keksi.

Aika kului, puoli tuntia, tunti, mutta ketään ei tullut, mitään ei kuulunut. Metsä oli hiljainen, vain bassomiehen korvan tinnitus huusi hiljaisuuden yllyttänä entistä äänekkäämmin.

"Ei perse! Seurataan tätä polkua sinne suuntaan, mihi se letka men, siellä on oltava joku rasti, voi perse." Päätti bassomies.

Niin tummanpuhuva kaksikko lähti raskain askelin taivaltamaan halki pimeän metsän, jota silloin tällöin valaisi puiden lomasta loistava kuutamo. He kävelivät ja kävelivät, jano yltyi yltymistään, mutta rastia ei tullut vastaan. Vain puita puiden perään, suota suon perään. Kuun editse alkoi ajelehtia yhä suurempia ja paksumpia pilvilauttoja, tuuli oli alkanut suhista latvuksissa entistä voimakkaammin, ilma oli selvästi kylmennyt. Riuhtoessaan jalkaansa irti kivenkolosta nasaalimies tunsi kuinka kaksi sadepisaraa iskeytyi hänen niskaansa. Pian niitä tuli pari lisää, pian niitä tuli kolmittain, ja pian komppania ja prikaati kerrallaan, sekä peräkkäin, että rinnakkain.

"Ei perkele!" Kirosi bassoääninen radiotoimittaja.

Miehet linkuttivat nopeasti paksun kuusen juurelle suojaan. Kuusipuu suojasikin kohtuullisesti nyt jo kaatosateeksi äityneeltä sateelta. Pian alkoi maastoon ropista valkoisia pingispallon kokoisia rakeita, jotka räjähtelivät rikki komeasti poksahtaen läheiseen kivipaateen. Näin toimittajakaksikko ainakin kuvitteli, sillä eivät he kyllä mitään nähneet, ilma oli täysin säkkipimeä.

Äkkiarvaamatta miehet tunsivat polttavaa tuskaa silmissään. Hirvittävän kirkas leimahdus valaisi mustaa metsää reilun sekunnin ajaksi. Toimittajakaksikko vaipui parkuen maahan silmiään pidellen. Oli aivan sama olivatko heidän silmänsä auki vai kiinni, näkymä oli silti vain pelkkää räjähdystä ja kirkasta valoa. Parin sekunnin päästä välähdyksestä iski heidän tärykalvoihinsa repivä räjähdys, joka vavisutti lähistön kallioita, joista se myös keräsi voimaa ja iski uudestaan pöllyttäen kanervikkoa miesten ympärillä.

"Helvetti!" Huusi bassoääninen mies tuskissaan.

Sitten välähti uudestään, kuului vieno risahdus, joka jatkoi saman tien voimalliseen räsähdykseen. Radiotoimittajien suojana ollut kuusi halkesi moneen osaan, puunkappaleet sinkoilivat kaikkialle ja käristyneen puun ja pihkan haju levisi ympäristöön. Puunkappaleiden ohella myös kaksi ihmishahmoa lensi komeasti kieppuen tuoreeseen suo-ojaan. Onnistuneesta ilmalennosta huolimatta alastulo oli kummallakin aika pannukakku. Kovan läiskähdyksen saattelemana kaksikko laskeutui mutaturpeisen märän ojan pohjalle, kuin kolmesataakiloiset balettitanssijat.

Tuntiessaan mutaisen veden valuvan viekoittelevasti keuhkoihinsa, nasaaliääninen radiotoimittaja kohotti varovasti kasvonsa ojasta. Olo oli kuin pygmien koripallomaajoukkueen keskushyökkääjällä. Korkeat ojenreunat tuntuivat jatkuvan taivaisiin ja taivasta vielä ylemmäs näyttivät nousevan ikihongat ja ylväät kuusipuut. Hetken tilannetta ihmeteltyään nasaalin sekavaan mieleen tuli ajatus parinsa tilanteesta. Minne mahtaa olla lentänyt. Vastaus tuli melkein kuin apteekin hyllyltä, sillä nasaali kuuli takaansa tuttua viskibassolla suoritettua kiroamista ja möyrimistä. Käännyttyään, ja nähtyään parinsa kapuamassa ylös ojasta, nasaali päätti noudattaa esimerkkiä ja lähti konttaamaan ylös niljakasta ojanreunaa.

Muutaman epäonnistuneen yrityksen jälkeen nasaali raahautui kovemmalle maalle odottelemaan parinsa ylöspääsyä ojasta ja alkoi samalla tutkia tilannetta. Salamaa pidetään kai aika kovana juttuna, mutta nasaali totesi, ettei yhtään jäsentä ollut sulanut pois, ja muutenkin kaikki vaikutti suhteellisen asianmukaiselta hänessä. Merkkiverkkaripuserosta oli tosin palanut vasen hiha kyyrnäpäähän asti pois ja toinen lenkkari oli kadonnut. Sukka sentään oli tallella, tosin kovin näytti olevan kurassa. Kuusi jonka alla he olivat olleet sadetta pitämässä, oli kovin kutistunut. Jäljellä oli pari metriä korkea repaleinen säle, jossa oli kiinni pari kapeaa ja mustunutta oksaa. Eipä sen alla enää oikein kelvannut sadetta pitää.

Nasaalin ajatukset katkesivat maan alta kumpuavaan demoniseen jyrähtelyyn ja karjahteluun. Tuntui kuin jossain maan alla olevissa syvissä holveissa olisi kidutettu ja teurastettu viattomia ihmisiä. Hiukan peloissaan nasaali konttasi hiukan lähemmäs kivipaaden tarjoamaa suojaa. Tuuli puhalsi raivoisalla voimalla, raekuuro oli muutunut suoraksi vesisateeksi, joka tuli tuulen mukana poikittain vasten kasvoja. Kaukainen ukkonen jylisi kumeasti, ja elosalamat välähtelivät pilvissä. Demoninen ääni voimistui koko ajan, kunnes se purkautui ilmoille hyytävänä karjahduksena bassoäänisen radiotoimittajan ponnistaessa itsensä rääkyen ylös ojanpohjalta. Nasaaliääninen radiotoimittaja huokaisi helpotuksesta.

Bassoääninen toimittaja käveli hoiperrellen kohti nasaalia. Bassolta oli molemmat kengät poissa, upouuden tuulipuvun housut olivat muuttuneet shortseiksi, puserossakin oli hiiltyneitä reikiä. Naama oli musta ja mutainen, tukka hapsotti kuin Rölli-Peikolla ja silmälaseista oli jäljellä enää pelkät sangat.

"Perkele kun oli kova tälli! Meinasin ens että ny mennääns kuuhun asti, mutta mentiinki mutaojaan. Ei olis ikinä uskonu!"

Nasaali nyökkäili hiljakseen. "Juupa juu. Mutta eikös meidän pitänyt tehdä täällä reportaasia Jukolan Yöstä? Meidän piti mennä avausosuuden kymppirastille ja selostaa rasti kärjen osalta ja mennä sitten kotiin nukkumaan lämpimään sänkyyn? Mutta kuinkas kävi?!"

"Niin, voe perskele sitä ratamestaria kun meni kuselle! Jätti meidät yksin ja käski vain mennä tuonnepäin pusikkoon, ja lupasi rastin löytyvän sieltä. Oikein kusettaja se äijä!" Ärisi bassoääninen toimittaja ilmeisen vihaisena.

"Okei. Mennään nyt katsomaan jäikö jotain tarvikkeitä kannettavaksi kotiin." Päätti nasaali.

Miehet haahuilivat kuin kaksi elävää kuollutta kohti hiljalleen käryävää kuusenraatoa. Pikainen tunnustelu ja hapuilu paljasti, että mitään ei ollut jäänyt jäljelle. Kaikki tavarat olivat lentäneet ties minne, ja nekin tietysti olivat menneet rikki.

"Perse! Kenkää tuli." Nyyhki basso.

"Kengistä puheenollen. Meidän varmaan täytyy lähteä liikkeelle, ettei jäädytä tähän näin. Sinulla kun ei näytä enää olevan kenkiä lainkaan ja jaloissakin vain nuo Aku Ankka -kalsarisi."

Basso katsoi hölmönä jalkoihinsa ja alkoi kirota uusien tuulihousujensa perään. Mutta kannatti sitten nasaalin ideaa, sillä tunto alkoi katoamaan varpaankärjistä.

He eivät muistaneet ollenkaan mistäpäin he olivat tulleet. Joten hepä päättivät kiivetä korkean kallion päälle tähystelemään, näkyisikö jossain valoa. Kiipeäminen ei ollut kovin helppoa, bassolla oli ylipainoa kottikärryllinen ja ei lainkaan kenkiä. Ja nasaali oli muuten vain huonokuntoinen. Kovan manaamisen, sadattelun ja liukastelun jälkeen he päättelivät olevansa mäen päällä, koska joka suuntaan mennessä maasto laski alamäkeen. Mitään he eivät kyllä nähneet. Joka puolella oli vain mustaa, ja mustaa, ja mustaa. He olivat jo allapäin lähdössä alas, kun pilvien raosta paljastuivat kuun iloiset kasvot. Radiotoimittajat huomasivat samassa, että ukkonen oli jo kaukana, ja tuulikin oli tyyntynyt. Ehkä heillä olisi sittenkin toivoa. Tunto oli jalkapohjista kyllä jo mennyt, mutta muuten tilanne oli hyvä. Jano oli myös turhan kova. Kuun paljastuminen paksujen pilvien takaa oli kuitenkin viimeinen niitti miesten mielialan kohentumiseksi erittäin herooiseksi ja urheaksi.

Nasaali huomasi sen ensiksi, mäen harjalla kohosi kuuta vasten paksu ja sitkeännäköinen ikihonka. Nasaali juoksi uusia voimia saaneena sen juurelle ja alkoi kavuta sen niljakasta runkoa pitkin ylös. Nasaali kiipesi kuin vimmattu, hän ponnisteli kuin 100m:n sprintteri loppusuoralla. Äkkiä puu loppui ja hän oli latvassa. Pistelevien neulasten lomasta nasaali tähyili ympäristöään. Mitään ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Nasaali oli jo masentuneena hyppäämässä alas, kun silmäkulmassa alkoi välkkyä.

"Kiiltomato! Kiiltomato!" Huusi nasaali täyttä kurkkua kunnes ääni petti liikutuksesta.

"Misä se o?" Kysyi basso alhaalta menohaluja uhkuen.

Nasaali pelkäsi jäävänsä yksin, jos paljastaisi suunnan bassolle, joten nasaali kapusi varovasti alas puusta paljasta tunnotonta jalkaansa varoen.

Alhaalla nasaali komensi itäsuomalaisittain korostaen "Follow me!" ja kaksikko lähti laskeutumaan alas kalliomäeltä.

Metsä oli hämillään. Sen yörauhaa oli häiritty. Hikiset äijät juoksivat pitkin ja poikin, syljeskellen ja kiroten, kuin mieltä vailla, hänen salomaidensa halki. Aluskasvillisuus huusi apua, kalliot raapiutuivat teräsnastojen alla, eläimet makasivat pelosta kankeina kotikolojensa suojaisimmissa loukoissa. Metsä aisti myös kaksi eliötä, jotka eivät sopineet tähän kuvaan. Mitä ne olivat, mistä ne tulivat? Olivatko ne tästä maailmasta ensinkään?

"Hei! Mennää jo sinne kiiltomadolle!" Basso tuskaili harvat hampaat kuunvalossa loistaen.

"Juujuu!"

Kaksikko rämpi tiheässä koivuvesakossa, jossa oli suoritettu harvennuksia hiljakkoin, joten maa oli täynnä pieniä ja teräviä kantoja.

"Ai, ai, ai, ai, ai! Perkele!"

"Aih, shit."

Äkkiä kaksikko jähmettyi, edestä kuului rytinää ja ähellystä.

"Seis! Tunnussana!" Huusi pelästynyt nasaali, kun ei muutakaan keksinyt.

"Joulupukki" Kuului vastaus, ja ääni jatkoi heti: "Hei, mitäs miehiä te olette? Oletteko nähneet kahta radiotoimittajaa täällä metsässä? Ovat varmaan eksyneet tänne jonnekin. Voisitteko odottaa hetki, että saan kustua rauhassa."

Nasaali mietti hetken. Ääni kuulosti kovin tutulta, missähän hän oli sen kuullut aiemmin. Hänen ajatuksensa katkesi äkisti basson karjahdukseen.

"Heii! Tuo on se perseen ratamestari, lynkataan se heti ny!"

Basso lähti siltä seisomalta rynnäköimään ratamestarin äänen suuntaan.

"Aih aih ai ai ai ou."

Nasaali jäi seisomaan paikoilleen hölmönä ja katseli ja kuunteli kuinka basso valittaen rämpi eteenpäin.

Pian pusikosta kuului kova mäiske ja rusahtelu kun luita murtui ja katkeili. Nasaali pelästyi ja lähti nopeasti basson perään.

"Ai ai ai aih."

Hetken matkaan edettyään hän tapasi basson kiskomassa päälleen ratamestarin metsurinsaappaita.

"Ota tuolta vielä haalarit päältä ja vedä niskaasi, ettet palellu. Jätetään sitten tuo perseen kusettaja tuohon ja häivytään." Mörisi basso nasaalille.

Nasaali totesikin olevansa jäässä, joten hän totteli mielihyvin isompaa radiotoimittajatoveriaan ja repi ratamestarin päältä paksut karvahaalarit. Ratamestari makasi maassa omituisessa asennossa ja hiljaa valittaen. Mutta nyt ei ollut aikaa tunteilla. Nasaalin kiskaistuaan vaatteen päälleen basso viittasi häntä seuraamaan itseään. Basso hölkkäsi rennosti pientä uraa pitkin, kunnes saapui pusikon keskellä olevalle aukiolle, jonka keskellä oli pitkä pölkky jonka päällä oli omituisia punaisia muovihärveleitä, joissa oli teräviä piikkejä. "Kidutusvälineitä." Totesi basso osoittaen piikkimuoveja.

"Minne nyt?" Kysyi nasaali?

"Tuonne!" Osoitti basso, ja lähti kirmaamaan ryteikön keskellä olevaa uraa pitkin.

Basso juoksi kuin olisi dopingia saanut, niin lennokas oli askel. Parin minuutin tykityksen jälkeen, he saapuivat metsätielle. Nasaali liikuttui kyyneliin asti, tie johtaisi aina sivistyksen pariin. He voisivat sittenkin selvitä kotiin katsomaan Onnenpyörää.

"Tuonne!" Huusi basso uudestaan.

He juoksivat hetken matkaa sateen pehmittämää metsätietä. Kura roiskui korkealle miesten jaloista ja tunnelma oli vapautunut. He juoksivat kovalla vauhdilla mutkaan, ja nasaalin oli pakko hiljentää, ettei olisi ajautunut ojaan. Mutta kun tie oikeni ja edessä oli pitkä suora, he näkivät näyn jota ihanampaa he eivät tulisi ehkä koskaan näkemään. Hopeaisessa kuunvalossa kimmelsi heidän työsuhdeautonsa. Niin kutsuvana ja lämpöä lupailevana, että bassokin niiskautti pari kertaa.

Basso kaivoi sormet kylmyydestä ja innosta kankeina avaimet taskustaan ja työnsi ne kuskinpuoleisen oven lukkoon, tai yritti työntää. Avaimet eivät sopineet lukkoon.

"Mitä perh..." Basso ärähti.

Basso tarkisti nopeasti rekisterikilven, kyllä tämä heidän autonsa oli. Mikseivät sitten avaimet sopineet lukkoon?

"Onko avain kunnossa?" Kysyi nasaali hiukan jo huolta äänessään.

Basso tihrusti lasittomien silmälasiensa läpi kädessään olevaa avainnippua.

"Ei helvetti!" Huusi basso. "Se helkkarin salama on sulattanu aotoavaime muodottomaks möykyks. Voi venäjä!"

Kaksi miestä seisoi pimeän metsän keskellä kuun valon suodattuessa kuusenlatvusten lävitse heidän päälleen, luoden kaikkialle epätodellisia varjojaan. Pieni japanilainen kaupunkiajoon tarkoitettu henkilöauto seisoi kahden miehen edessä kuunvalon hopeoimana. Metsästä kuului raskas huohotus, oksat katkeilivat raskaiden askelten alla. Karhuperhe juoksi pakokauhuissaan miesten ohitse, mutta huohotus ja rytinä vain voimistui. Kirkkaat valot alkoivat välkähdellä maastossa, maasto oli pelkkää valomerta, meteli oli korviahuumaava, kirosanat kohosivat korkeuksiin, risut ja varvut katkeilivat vailla armoa, vailla pakomahdollisuutta. Mutta kumpikaan miehistä ei tätä huomannut, ei, he näkivät ja aistivat vain auton edessään, auton, johon he eivät päässeetkään sisään.

Äkkiä, vailla varoitusta, basso karjaisi ja nosti metsätien penkalta suuren kivenjärkäleen ilmaan ja iski sen läpi japanilaiset auton sivulasin. Kuului kova räsähdys ja lasi hajosi tuhansiksi pieniksi siruiksi. Basso riuhtaisi rivakalla otteella lukonnupin ylös ja avasi oven kiivaasti riuhtaisten. Nasaali koputti arasti toiselta puolelta ja basso löikin oven kiukuissaan auki, ja nasaali horjahti iskun voimasta ojaan.

Basso iski tottunein ottein virtalukon auki ja yhdisteli johtoja näppärin sormin. Hän tiesi mitä teki, oli kuin joku korkeampi voima olisi ohjannut hänen käsiään, ja ei kestänyt pitkää tovia, kun moottori kehräsi kuin naapurin ylipainoinen kissa uuninpankolla. Sillä välin nasaali oli kömpinyt vadelmapuskien keskellä ylös ojasta ja istuutui parhaillaan penkille, kun basso iski kaasun pohjaan ja laittoi ykkösen silmään.

Sora pöllysi ja pikkukivet lensivät pitkin metsää. Japanilaisen pikkuauton valokiila halkoi pimeää yötä, auton kiitäessä hurjaa vauhtia mutkaisella hiekkatiellä. Nasaali katsoi arasti kohti bassoa, ja ei pitänyt näkemästään. Basson mustan naaman keskellä, kullattujen silmälasinsankojen takana olevissa silmissä paloi hulluus. Suu oli vääntynyt irvistykseen, jollaista nasaali ei ollut nähnyt hirveimmissä vappunaamareissakaan. Mutta nasaali ei uskaltanut tehdä mitään, basso oli häntä niin paljon vahvempi. Ajettuaan kahden ensiapupisteen läpi tuhoa ja kauhua aiheuttaen, nasaali menetti autuaasti tajuntansa.

Metsä pudisti päätää, tai olisi pudistanut jos sillä pää olisi ollut. Hetken aikaa metsä aivan kuin mietti jotain, mutta kohautti sitten olkapäitään. Se ei välittänyt, sillä hän oli. Ja tulisi aina olemaan.

****

Jälkisanat




Kyseisistä toimittajista ei koskaan enää kuultu mitään. Ratamestari pelastui eksyneen marjastajan löydettyä hänet. Kyseinen ratamestari toimii yhä ratamestarina, mutta ei koskaan enää vie tiedotusvälineen edustajia metsään. Tämän surullisen tapahtumasarjan takia yleisön/tiedotusvälineiden seurantaan tarkoitettuja rasteja ollaan tuotu yhä lähemmäs kilpailukeskusta, jopa ihan kaiken kansan näkyville. Lisäksi erityisesti Jukolan Viestissä käytössä oleva ns. ratamestariryhmä, on edellä kerrottun tapahtumasarjan peruja. Tavoite on, että edes yksi ratamestari säilyisi toimintakuntoisena kisojen ajan.

Paluu